Aika säälittävää, etten saa puserrettua itsestäni mitään irti. Kun olen jossain muualla, pääni pursuaa mahdollisia kirjoitusaiheita ja palan halusta päästä kirjoittamaan, mutta heti kun pääsen tietokoneen eteen tyhjä sivu auki, puff, kaikki häviää. Se on normaalia minulla, tuo tulevaisuuteen haikailu. Kun olen kotona, odotan iltaa. Illalla odotan huomista koulupäivää, koulussa ktoiin pääsyä, kotona viikonloppua...Yleensä myös opiskeluaikojen päähän tulee haikaultua. Millainen olen aikuisena?

Mietin usein, minkälainen olen muiden silmissä. Olenko ystävällinen ja iloinen vai sulkeutunut ja hiljainen? Olenko ärsyttävä, dominoiva, hissukka vai kaikkien kaveri? Olen miettinyt asiaa niin paljon, että olen menettänyt todellisuudentajuni täydellisesti. En tiedä, onko maailman ärsyttävin biaatch vai sympaattinen kuuntelijatäti lähempänä totuutta.

Koulussa on hirveän rankkaa. Tai, ei oikeastaan, kun tarkemmin ajattelee. Opettajat ovat mukavia, tunnit menevät kymmenen kertaa nopeammin kuin alakoulussa ja läksytkään eivät ole maailmaa kaatavia. Silti, en voi olla miettimättä, mikä on syy? Seitsemän tunnin koulupäivät? Se yleinen hälinä? Ei, tätä ei kannata jäädä miettimään. Olen koittanut mennä nukkumaan aikaisemmin. Yleensä ennen yhdeksää. Olen nimittäin huomannut, että olen todella väsynyt koulun jälkeen. Jos nukun alle yhdeksän tuntia, ei vaan jaksa. Nukahdan kuitenkin usein iltapäivällä ja herään vasta kahdeksan paikkeilla illalla, ei nukuta, ei. Menen suihkuun, käyn koneella, teen mahdolliset läksyt ja menen sänkyyn. Koitan nukkua. Ei onnistu. Kieriskelen sängyssä kaksi tuntia ja tulen koneelle uudelleen, kuten nyt. Aamulla olen aivan helvetin väsynyt ja en jaksa lähteä pyörällä kouluun. Äiti vie. Koulupäivä menee ohi nopeasti. Koulun jälkeen mietin, kävelenkö sen puoli tuntia kotiin kylmässä vai odotanko kaksi tuntia äitiä kirjastossa. Jos menen kirjastoon, nukahdan. Jos lähden kotiin, olen kuolemanväsynyt ja nukun viisi tuntia heti alkuun. Huomaan, kappas, ratsastus olisi. Sanon äidille, että en jaksa mennä. That's it. Niin olen tehnyt aina. Syksyn aikana olen käynyt ehkä vain 4 kertaa tallilla. Se paikka ahdistaa. Voin ratsastaa, mutta kuntoon en voi laittaa. En vaan voi. Liikaa ahdistavia muistoja, jotka tarkemmin ajatellen eivät edes ole ahdistavia tai pahoja. Ei, olen saanut paljon kavereita ja on ihana hoitohevonen. Mistä kiikastaa? Olisiko tammikuun muutto tänne Suomen peräreikään ja koko uuden luokan haukut ja vastaankääntyminen syynä? Ehkäpä. Tätä mietin aina tallilla ollessani. Illalla sitten koitan samaa temppua ja mennä aikaisemmin nukkumaan. Ei onnistu. Pian huomaan olevani samassa pisteessä kuin edellisenä iltana ja istuskelen täällä koneella.

Kaverit. Mikä aihe. Alkaa ärsyttämään, kun muutin pois. Se oli virhe, vaikka täältä olenkin saanut uusia kavereita. Pieninä oli itsestäänselvyys, että koulun jälkeen mentiin kaverille ja vaikka istuttiin kahden jos ei muuta keksitty. Silloin mietittiin ja aina keksittiinkin kaikkea. Nykyään on vaikeaa keksiä edes sopivaa aikaa kaverin kanssa. Silloinkin tehdään jotain tiettyä, koska vain tulo käymään olisi liian spontaania ja aikaavievää. Niinkö? Täällä minulla on koulukavereita, on toki. Olen kaikkien kaveri, mutta kukaan ei halua olla kanssani koulun jälkeen. Ei ole halunnut kymmeneen kuukauteen. Ei se haittaa, jos sitä ei ajattele. Enkä ajattelekaan. Mihin kavereita tarvitsee, kun yhteyksiä saa koneelta? Aivan. Koneella koitan päästä foorumien sisäpiiriin ja olla fiksu persoona. Onnistuuko? Ei. Vaikka kirjoittaisin tuhannenkolmensadanviidennen viestini, olen se sama tuttu, kiva tyyppi, mutta ikinä kukaan ei lähetä yksityisviestejä tai moikkaa muuten vaan. Se on ahdistavaa. Olisi hienoa, jos todella olisi se kaveri, johon voi luottaa ja joka on se paras kaveri -tunteen ollessa molemminpuolinen. Kummallakaan ei olisi sitä parempaa kaveria, vaan toinen nauttisi toisen seurasta. No, ehkä se on liikaa pyydetty. Koulussa on niin hauskaa kiusoitella, kuinka lyhyt olen tai mitä musiikkia kuuntelen. On myös hauska keksiä lempinimiä -joita itseasiassa alkaa olla lähelle kymmenen-, joilla voi huudella pitkin käytäviä luullen, että se minusta olisikin niin hauskaa. Olen kaikkien kakkoskaveri. Jos oma paras kaveri ei ole koulussa tai omat luokkalaiset ovat muualla, tullaan minun juttusilleni. Muuten ei mitään. Tämäkään ei haittaa, jos asiaa ei ajattele. Hyvin se menee. Pärjään. Olen aina pärjännyt.

Koitan tässä lähiaikoina pitää pienen välin koneella olemiseen. Poissaoloviestit sinne sun tänne ja se siitä. Saan rauhan ja voin rauhassa kutoa ja kirjoittaa paria novellia, jotka olisi tarkoitus saada valmiiksi jouluksi. Ei siitä sen enempää. Nyt katsotaan, josko rankan valituskuoron jälkeen saisi paremmin unta nuppiin. Jos ei, niin ainahan tuolla on Simpsoneiden DVD:itä katsottaviksi.

Nukkukaa hyvin ihmiset.